paluumatka

Saavuimme koleasta Suomesta suoraan Michiganin kesään!
Vaikka täälläkään ei ollut kovin lämmin alkukesä, on nyt ollut pari päivää ihan hellelukemia, ja voikukatkin alkavat jo tulla tiensä päähän. Suomessa oli ihana olla ja nähdä sukulaisia, mutta oli kyllä ihana tulla kotiinkin. Tai siis, ihana saapua kotiin, mutta se tuleminen on vähän haasteellista...

Kaikki meni siis ihan hyvin Amsterdamiin asti (hiukan vaan jännitin että sanotaanko Helsingissä mitään siitä että laukut oli taas kerran piirun sallittua painavampia jokainen). Amsterdamissa kävelimme suoraan koneesta toiseen lyhyen vaihtoajan takia, ja jouduimme heti ongelmiin. Mukava virkailija katsoi (vanhaa) passiani ja sanoi että USAn opiskelijaviisumini on vanhentunut pari viikkoa sitten, mutta että hän näkee kyllä että olen saanut jatkoaikaa I-20 lappuun (viisumin kanssa välttämätön ja aina näytettävä lappu). Että "kyllä tämä varmaan käy, mutta soitan meidän Yhdysvaltojen tullivirkailijan vielä varmentamaan asian". O-ou.....

Odottelun jälkeen paikalla saapui tyly mies joka vilkaisi passiani, ja sanoi että viisumi on vanhentunut eikä jatkolennolle ole mitään asiaa. Koitin selittää että onhan mulla jatkoaikaa siihen toiseen dokumenttiin, mutta sain vastaukseksi ettei sillä mitään tee vanhetuneen viisumin kanssa.
Aloin olla hiukan kauhuissani, ja kysyin että mitä me nyt tehdään. Tyly virkailija sanoo että ei tässä mitään ole tehtävissä, menet takaisin Suomeen seuraavalla lennolla ja koitat lentää takaisin vasta mahdollisesti saatuasi jatkoaikaa viisumiin (tässä vaiheessa aloin olla aika epätoivoinen kun mietin että nyt on lauantai eikä koulu tai mikään konsulaatti ole auki ennen maanantaina, kännykköistä kumpikaan ei toimi Euroopassa, Vincen täti on tulossa TÄNÄÄN meille kylään, mulla on enää kaksi viikkoa aikaa tehdä korjauksia väitöskirjaan....).

Koitin vielä sanoa että jos me nyt mitenkään päästäisiin Detroitiin asti niin saisin varmasti siellä hoidettua tämän asian paikallisten tulliviranomaisten kanssa. Tyly mies sanoi siihen että kun sulla ei ole sellaisia dokumentteja että niillä voisi mennä koneeseen ollenkaan (koska lentoyhtiö saa isot sakot laittomien maahanmuuttaijien kuljettamisesta), ja että mitä sä siellä Detroitissa tekisit ilman papereita kahden lapsen kanssa. Koitin sanoa että kun näistä lapsista toinen on Amerikkalainen ja toinen Kanadalainen eikä tarvitse mitään viisumia, mutta sitten se virkailija soitettiin muualle, ja jäin lähtöportille itkevän Mailiksen kanssa repimään hiuksiani.

Onneksi tässä vaiheessa lentoyhtiön virkailijat tulivat apuun, ja sanoivat että myydään sulle nyt turistiviisumi ja jatkolento Torontoon täksi illaksi. Näin kuulemma näyttää siltä että Detroit ei ole kuin välilasku, ja heillä ei ole mitään velvollisuutta estää meidän lentoa. Kaikki tämä hoitui muutamassa hetkessä, ja pääsimme viime hetkellä ja viimeisinä koneeseen ennen ovien sulkeutumista.

Koko kahdeksan tunnin lennon mietin mitä sanon Detroitissa päästäkseni pois lentokentältä.... Mitä jos ne sanookin että menet seuraavalla lennolla takaisin Eurooppaan?
Amsterdamin avulias virkalija sanoi että sanot siellä että jätät vain lapset isälle ja jatkat itse matkaan Torontoon "tekemään tutkimusta", ja sitten kävelet pokkana ulos kentältä (ja käyt peruuttamassa jatkolennon saaden rahat takaisin). Hetken aikaa mietin tätä vaihtoehtoa, mutta totesin että jos tullissa kysytään yksikin jatkokysymys käy ilmi että valehtelen, ja se saattaa ollaa ihan oikea rikos. Tulin siihen tulokseen että koitan olla mainitsematta koko asiaa, ja lykkään tullimiehelle vain nykyisen passini (jossa ei ole viisumia) sen voimassaolevana I-20 lapun kanssa, ja toivon parasta (ja luotan siihen ettei valkoihoista hyvää englantia puhuva kahden lapsen kanssa matkustavaa naishenkilöä kanssa koeta valtionuhaksi).

Kun vihdoin päästiin tullitiskille tein juuri näin ja odotin pahinta. Virkalija naputteli hetken tietokonettaan ja pyysi sitten nähdä vanhan passin jossa on viisumi. Ojensin passin ja totesin mielessäni että se on menoa nyt. Virkalija naputteli taas hetken, pyysi sitten antamaan lasten passit, ja sitten ojensi koko nivaskan takaisin ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Meinasin pyörtyä huojennuksesta.
Illalla kotona harmitti ainoastaan se etten ottanut Amsterdamissa ylös tulliviranomaisen nimeä että olisin voinut lähettää sekä hänelle että hänen esimiehelleen palautetta.

No mutta se oli viimeinen kerta kun lennän Suomesta tänne!
Nyt on edessä vielä viikko väitöskirjan viimeistelyä ennen kuin jätän sen tarkastukseen. Väitös on kesäkuun puolen välin jälkeen, ja sitten loppukuussa muutammekin Montrealiin (toivottavasti helpompien tullikuvioiden saattelemana).

Loppuun vielä kuva Bean ja papan jälleennäkemisestä.

retkellä

Silloin kun oltiin pieniä me retkeiltiin aika paljon, varsinkin kanootilla. Niillä reissulla oli usein vähän kylmä, vähän rankat sääolosuhteet, tai joskus vähän liian vähän ruokaa mukana.

Jostain syystä äiti on sitkeästi jatkanut retkeilyä, ja huokutteli meidätkin mukaan (Mailis on helppo puhua mukaan metsäretkelle). Ajettiin oikein Hämeen luontokeskukseen ja edellisenä iltana oli suunniteltu että kävellää 1.4 kilometriä per suunta, ja paistetaan nakkeja määränpäässä laavussa.

No ensinnäkin aamulla oli kylmää ja sateista (ihan normaali retki-ilma siis!). Sitten molemmat lapset halusivat taluttaa Aslaa, ja se joka ei ollut talutusvuorossa ulisi koko ajan. Ja rattaiden kanssa oli tosi leppoisa kulkea mäkistä metsätietä.

Onneksi puolessä välissä oli toinen laavu. Sinne sitten saatoi tehdä savuttavan nuotion lasten kitistessä vaihteeksi nälkää. Juuri ennen nakkien paistoa Bea nappasi koko paketin repusta niin että nakit vierivät pitkin mannerta. Siinä me sitten pestiin tihkusateessa nakkeja vesipullon kanssa että saataisiin jotain syötyä.

Äiti sanoi illalla että häntä harmittaa että reissu meni näin, sillä hän oli ajatellut että voisin verestää vanhoja retkeilymuistoja ja innostua taas tästä harrastuksesta kun on lapsiakin. Mutta kyllähän tässä TULI ihan autenttisesti verestettyä niitä retkimuistoja....

Sino-vauva

Taas kävi niin että vaikka mistä jäi ottamatta kuvia: äitienpäivän vierailusta mynämäellä, Keravan mummin kyläilyreissusta, Mailiksen ensimmäisestä yöstä ilman vanhempia, Simo-vauvasta (näitä muutamaa hassua tänne laitettua kuvaa lukuunottamatta)... Tai siis Sino-vauvasta niin kuin Bea sanoo.

Äitenpäivää edeltävänä iltana me siis Bea kanssa mentiin Karon luo yöksi, ja Mailis jäi mummin kanssa Kuusjoelle. Meillä oli kylässä hauskaa Minnan ja Karon kanssa kun molemmat paikallaolevat lapset ovat vielä niin pieniä että niiden korvista menee aikuisten jutut toisesta sisään ja toisesta ulos. Mailiksella oli ollut vähän levoton yö Kuusjoella, mutta selvisivät kuitenkin ilman itkuja.
Jospa syksyllä voisi harkitä jättävänsä molemmat lapset jo yöhoitoon...

mynämäessä

Olemme taas jo kotona, mutta tässä takautuvasti vielä muutamia matkajuttuja.

Reissu oli tällä kertaa normaalia lyhyempi, mutta ehdimme silti Mynämäkeen sekä äitienpäivänä että seuraavalla viikolla mummin kanssa perunoita istuttamaan (tai siis, istuttamaan ne perunat jotka mummi oli varta vasten jättänyt istuttamatta Mailista ajatellen).

Pikkusiskon nukkuessa päiväunia tuvassa Mailikset siis ahkeroivat pellolla.

Rehkimisen ja nukkumisen jälkeen maistui kahvit tuvassa. 

Näistä kuvista ei juuri käy ilmi mummilan pohjapiirros, mutta yksi suuri syy siihen miksi meidän tuleva Montrealin koti tuntui niin omalta on se että se on aika samalla tavalla rakennettu kuin tämäkin talo: alakerrassa keittiö, ruokailuhuone, ja olohuone (niin että sieltä pääsisi kulkemaan ympyrää), ja yläkerrassa avointa porrastasannetta ja kaksi makuuhuonetta. 

Tosin mummilassa on paljon enemmän kuistitilaa alakerrassa (meillä ei oikeastaan ole eteistä ollenkaan), ja meillä on pesutilat yläkerrassa kun taas mummilassa ei ole kuin vessa alakerrassa ja pesutilat pihasaunassa. Lisäksi molemmat talot ovat rakennettu 30-luvun lopussa, eikä niihin ole rakennettu lisäosia huolimatta siitä että molemmat ovat pienehköjä nykyajan omakotitaloiksi. 

Kahvien jälkeen ehdittiin vielä vierailemaan toisessä tärkeässä lapsuusajan kiinteistössä, eli mökillä.

Täällä ei käynyt juuri kuin kuin pappa moniin vuosiin isän kuoleman jälkeen, mutta nyt näyttää siltä että isän veli ja meidan serkut ovat innostuneet mökistä taas, mikä on ihan mahtavaa. Jos vaikka joku kerta tulevaisuudessa vielä itsekin yövyttäisiin täällä Suomenmatkan yhteydessä!