se on siinä

Viimeiset päivät Ann Arborissa menivät tavaroita järjestellen ja (koti)projekteja viimeistellen. Ja ja ystäviä ja naapureita hyvästellen (se osa ei ole ihan vielä ohi). Aika paljon on jo itketty, ja pahin on vielä edessä.

Muuttomiehet saapuivat aikaisin tänä aamuna, ja ovat huhkineet otsa hiessä koko aamupäivän. Suurin osa tavaroista alkaa olla rekassa, ja asunto ei enää tunnu kodilta. Jäämme sinne vielä lainapatjoille yhdeksi yöksi, ja aamulla pakkaamme itsemme, viimeiset tavaramme ja kissat autoon, ja suuntaamme seuraavaksi yöksi Niagaran putouksille. Toivon että kaikki mahtuu autoon, sillä muuta paikkaa tavaroille ei sitten enää ole.

Viimeiset viisi vuotta täällä ovat olleen hirveän hyvät ja vaiherikkaat, ja lähdetään valtavan haikein mielin. Viime päivien tunnelmat ovat usein tuoneet mieleen sen saman tuskan jota koin lähdönhetkellä ollessani kaukosuhteessa Vincen kanssa, ja silloin sentään aina tiesi milloin näemme seuraavaksi (tänne kun tuskin enää palaamme). Onneksi Montrealissa odottaa valtavan innokas vastaanottokomitea, sillä ei tätä muuten mitenkään kestäisi.