jaa-a

En ole viikkoon laittanut Emmin ja mun muotiblogiin yhtään kuvaa, enkä enää ole varma laitanko sinne kuvia ollenkaan. Tuntuu hankalalta rajat juttuja julkisiin ja yksityisiin. Lisäksi Vince ei yhtään tykkää ottaa asukuvia, ja itselaukaisijalla otetut kuvat on tämmöisiä mistä puuttuu osa päästä. Yksi motivaatio julkisen blogin kirjoittamiseen oli mahdolliset uudet kommentoijat, mutta sinne(kin) kommentoi lähinnä te ihanat tutut jotka kommentoitte tännekin.

Toisaalta oli kiva kirjoitella turhamaisista ja turhanpäiväisistä jutuista kun niille ei kotona eikä koulussa ole kauheasti kuulijakuntaa.

Eli en tiedä mitä tekisin. Kiinnostaako teitä lukea täältä turhamaisia juttuja vai olisiko ne hyvä pitää erillään (tai ainakin pois täältä)?

Lisäksi asukuvissa on se ongelma että Mailis poikkeuksetta tunkee niihin mukaan. Tässä äidillä päällä mummin vintiltä haettu siskon kaapin kautta omaan kaappiin päätynyt kietaisumekko jossa on kaksipäisiä kotkia, ja lapsella lassie-haalari (kädessä sillä on puutarhahanskat joita se on tuomassa äidille kun senkin pitäisi pukea ulkovaatteet että päästään lähtemään tarhaan).

hulinasunnuntai

Sunnuntaiaamuna osallistuttiin kommuunissa synttäribrunssille jossa juhlakaluina oli yksi pieni ja yksi iso naapuri (kumpaakaan ei kyllä näy näissä kuvissa). Kommuunijuhlat on usein nyyttäreitä, ja tällä kertaa vein mukanani aika epäonnistuneita porkkanakakkumuffinseja.

Juhlien jälkeen leikittiin hetki vielä muiden lasten kanssa. Iltapäiväksi oli järjestty suomikoulun pääsiäisjuhla, joka järjestettiin Ann Arborista vähän kaukana mutta paikallisen Ikean lähellä. Eihan sitä tilaisuutta siis voinut jättää käyttämättä (nämä kuvat on kyllä otettu illalla kotona kun Mailis halusi että sitä kuljetetaan koko ajan kassissa).

Iltapäivällä sitten koristeltiin munia, virvottiin ja kahviteltiin muiden suomalaisten kanssa.

Kaikki tämä sosialisointi oli jopa päivähoidossa käyvälle kommuunilapselle liikaa, ja takaisintullessa uni voitti pienen noidan. Isoja noitia kaikki eilinen hulina väsyttää vielä tänäänkin.

kiittämätön

Kuten kaikille muillekin suomalaislapsille, minullekin on kerätty omaa astiastoa noin rippikouluiästä asti. Missään muussa maassa en ole törmännyt tähän tapaan ja sitä ihmetellään aina.

Sain itse valita astiastoni joka on vihreä Arabian 24h: kaunis ja klassinen, ja edelleen mieluisa. Olen kantanut sitä pikkuhiljaa tänne käsimatkatavaroissa ja ruumassa, ja vasta viime kesänä taisin tuoda siitä viimeiset osat.

Salaa olen kuitenkin toivonut että meillä olisi kirppareilta haalittu eriparinen, kepeä ja hauska astiasto. Katsastan aina kirpparilla astiat vaikka en koskaan mitään ostakaan, kun meillähän on jo paremmat kuin hyvät astiat kotona.

Tänään kuitenkin rohkaistuin ja ajoin varta vasten kirpparille astioita ostamaan. Löysin setin jossa oli kolme isoa ja pientä lautasta ja neljä kulhoa, ja jolla oli hintaa vähemmän kuin yhdellä 24h:n kahvikupilla.

Vincen laittama mereneleväpasta oli jotenkin tosi hilpeää ja samalla sivistynyttä näiltä lautasilta! (mikäli oma pastanne ei tunnu sivystyneeltä niin nyt tiedätte että vika on lautasissa).

Anteeksi siis kaikki sukulaiset ja tuttavat jotka olette tuoneet tuota 24h:ta lahjaksi! Kyllä se pysyy kaapissa ja otetaan esiin ainakin silloin kun tulee vieraita!

...Oikeasti tämä ei siis ollutkaan astiakapinaa vaan olen vaan hyväksynyt roolini kunnon emäntänä jolla on erikseen arki- ja pyhäastiasto.

onneksi on kommuuni

Iltapäivät ovat muuttaneet muotoaan koska Mailis ei enää tarvitse tissiä tarhan jälkeen ennen nukkumaanmenoa. Yleensä meillä on siis enemmän aikaa vaikka lukea.

Eilen kuitenkin ihan kaikki harmitti Mailista: ensin se että ei jääty suoraan ulos, sitten se että puettiin, sitten väärät kengät jne. Lopulta jäätiin sisälle kun huudosta ei tullut loppua ollenkaan. Ensimmäisen puoli tuntia pidin Mailista kantoliinassa ja se jopa hiukan rauhoittui (luulin olevani hyvinkin onnistunut äiti), mutta sitten se taas alkoi (ja Vincekin oli vielä koulussa). Tunnin pääpunaisen -huutamisen jälleen puin sen väkisin ja lykkäsin portaille istumaan sillä aikaa kuin puin itse.

Kun pääsin itse ulos pinna niin kireänä että ei mitään järkeä (Mailis huusi edelleen portailla), ihana naapurin isä joka oli ulkona omien lastensa kanssa tuli hyyyyyvin myötätuntoisen näköisenä kädet valmiiksi ojossa sanomaan että "hei jaksatko sä sen kanssa, anna mulle vähäksi aikaa ja mene kävelylle". Arvatkaa vaan otinko tarjouksen vastaan. Takaisin tullessa Mailis olikin jo rauhoittunut ihan vaan varmaan tilanteen vaihdon takia.

Yleensä iltapäivät siis ovat sellaisia kuin yläkuvassa, mutta niinä päivinä kun ei ole ja pitäisi jaksaa lapsen kanssi yksin niin ei voi sanoa muuta kuin että onneksi on kommuuni.